¨Pafka! huusin. Heti paikalla se kierähti housunlahkeelle, se ihanantuoksuinen, salsalla maustettu munankokkare, ja siitä lattialle, kirjoituspÿdän alle. Huitaisin salsan housuistani ja harkitsin hetken kokkaretta pÿdän alla, Että viitsisik¨vääntäytyä, taivuttautua, ähkiä pÿdän alle. Sitten mielikuva  kengänpohjasta, joka printtaisi munaa joka puolelle. Ei ihme, että 50'luvulla Suomessa huudettiin "Munalla töïhin!"  Vai oliko se mainos . . .

Pakko oli siis siivota. Samalla aavistin, että kauan odotettu inspiraatio taisi jäädä kananmunan alle. Mistähän olin aikonut kirjoittaa? En ainakaan munasta.

"Pafka" ei ole typo kirjailijanimestä KAFKA, (jonka useat eli monet meistä tuntevat), vaan pieni muunnos sanasta "paska", jonka useammat eli monemmat meistä tuntevat suuttumuksen tuotteena, verbaalisti.

Pyllistellessäni p¨oydän alla tulin tuntemaan lehahduksen e.m. sanan todellisesta identeetistä.

Olen lukemassa Liane Moriartyn kirjaa "What Alice Forgot", jossa psykologi antaa ohjeen, että kun toistelee jotain sanaa moneen kertaan, se alkaa kuulostaa hassulta tai oudolta. Tämä ilmio pätee myos sanoihin, joita harvoin kuulee vieraassa kielikulttuurissa. Kun sisä'suomalainen asuu kauan ulkomaassa,suomalaiset sanat alkavat leikitellä päässä välillä harhaanjohtaen, välillä taas tehden minusta vanhan hoppänän, mikä en tietenkään ole. Reipasta sekaannusta syntyy myös Ään ja Öön koripalloilusta, kun ne heittävät pilkkujansa:  päätös/paatos.